— Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva. — En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. — Hän kääntyi intialaisen herran puoleen.
— Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni, neiti, hän sanoi Saaralle, — mutta te olette paljoa punakamman ja terveemmän näköinen kuin silloin…
— Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. — Ja olen paljon onnellisempi — ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle palveluksen.
Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.
Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.
— Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, — mielelläni minä toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.
— Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. — Tiedättekö missä hän on?
— Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä hyväntahtoisempi kuin ennen. — Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!
Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut tarvinnut nähdä nälkää.
Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt hänen silmistänsä.