Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan voisi katsella häntä kylliksensä.
— Asia on niin, sanoi leipurinrouva, — että minä käskin hänen tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne. Muuta nimeä hänellä ei ollut.
Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he katsoivat toisiansa silmiin.
— Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. — Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?
— Kyllä, neiti, sanoi tyttö.
Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.