Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.
Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.
Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt, ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja, joilla oli pimeää keskellä päivääkin.
Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi isäänsä.
— Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti kuiskaukselta, — isä!
— Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin syliinsä ja katsellen häntä. — Mitä Saara miettii?
— Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, — tässäkö se on, isä?
— Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.
Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä oli murheellinen sanoessaan niin.
Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.