Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".
Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut leikkikaluja ja nukkeja ja ayah, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä. Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta tiesi.
Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.
Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois — tavallisesti johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.
— Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana kysynyt. — Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua läksyissä.
— Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina vastannut. — Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.
Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan — kaikki tämä olisi tyttösestä mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi rohkein mielin tyytyä siihen.
Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.
— No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, — koska me nyt kerran olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.
Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi, ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.