Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.
Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:
NEITI MINCHININ valiokoulu nuorille tytöille.
— Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.
Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu, mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin, oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas, pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren marmoriuunin reunuksella.
Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.
— En pidä tästä, isä, hän sanoi. — Mutta eivät kai sotilaatkaan erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?
Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.
— Voi, Saaraseni! hän sanoi. — Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.
— Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi Saara.