Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa. Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit, mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.
Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun — liian pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet huulensa venyivät pahaenteisesti.
— Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. — Minulla ei ole äitiä täällä koulussa.
Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.
— Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.
Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.
— Saako se? hän kysyi.
— Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. — Tule, mennään kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.
Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se, ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.
Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.