Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän, kun hän pääsi pois.
Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö. Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita. Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin verran hänen huutoaan.
— Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei ollut enää yhtä voimakas.
Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös ymmärtämystä.
— Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.
Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua. Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:
— Missä hän on?
— Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. — Mutta uskon varmaan, että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä. Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties molemmat ovat tässä huoneessa.
Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.
Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi, että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja, joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.