Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.
— Pikku raukka, hän sanoi ensin, — tiedän, ettei sinulla ole äitiä, raukka — ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie, niin minä näytän. — Pikku enkeli raukka! — Kas niin, sinä ilkeä, inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!
Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.
— Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, — neiti Minchin lupasi, että saisin koettaa rauhoittaa häntä — saanko minä?
Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.
— Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.
— En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, — mutta yritän.
Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat potkivat yhä rajummin.
— Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen luokseen?
— Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. — Näin hirveätä lasta ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.