Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa — ankarasti ja ylpeästi — saadakseen äänensä kuluviin.
— Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.
— Voi, voi, voi! Saara kuuli. — Minulla ei ole ä-äitiä!
— Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, — ja vitsaa sinä saatkin, ilkeä lapsi.
Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään. Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen, syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.
Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen, koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi voivansa rauhoittaa häntä.
Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä eikä myöskään arvokkaalta.
— Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.
— Minä pysähdyin, selitti Saara, — kun tiesin, että se on Lottie — ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?
— Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran hämilleen, hän muutti tapaansa. — Sinähän olet aina mallikelpoinen, hän sanoi hyväksyen. — Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!