— Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. — Saara kullan täytyy puhua ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä — niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.
— Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, — mutta hän on tappanut tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.
— Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. — Äiti sanoo, että hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.
Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän iästään halveksien.
— Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti Lavinialle kerran, kun tämä — se on tunnustettava — oli lyönyt Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, — mutta seuraavana vuonna hän täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret, vakuuttavat silmänsä.
— Kas vain! sanoi Lavinia. — Kylläpä osaamme laskea!
Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.
Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit, joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.
Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori, elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.
Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää hyväkseen tätä tietoa.