Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert katsahti taakseen.
— Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt kaniini ulos huoneesta.
Saara kiivastui:
— Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?
Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.
— No niin, hän virkkoi, — en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä, että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei minun äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.
— Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. — En luule, että hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen omaisuutta.
— Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen. — Kuinka hän siis voi tietää mitään?
— Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus hänen äänensä saattoi olla ankara.
— Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. — Ja minun äitini myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.