— Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, — kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?
— Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara. — Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri taivaallisessa mielentilassa, — että sitä sinä et koskaan saa tietää, jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. — Tule, Lottie!
Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan mennessään eteiseen.
— Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi illalla Mariettelta.
Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:
— Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja, hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi kaksitoistavuotiaaksi. — Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.
— Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"
Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen, jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas, hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.
Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky — pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla — syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.