— Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. — Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle. Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.
Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen ihastuneen näköisenä.
— Tässä on kirjoja, sen tiedän!
Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.
— Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti. — Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä laatikkoa, Saara!
— Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" — niin kuin hän sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia, lapset suorastaan huusivat riemusta.
— Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.
— Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. — Avataan se ja katsotaan, minkälaisia tavaroita siellä on.
Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista hälinää kuin nyt.
Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia, silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja ja viuhkoja.