Saara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.
Hän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi ponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli hoitanut häntä Intiassa.
— En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni iloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti omassaan. — Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian paljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei lue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi susi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän lukee aikuistenkin kirjoja — suuria paksuja nidoksia, historiaa, luonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet irti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon ratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä enemmän.
— Mutta isä, huomautti Saara, — jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa uusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä kaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä ystäväni.
Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.
— Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.
— Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.
Saaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme, kun hän vastasi:
— Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa minulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut sille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut pois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.
Neiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan ihailevaksi.