— Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!
— Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. — Hän on pieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani, neiti Minchin!
Saara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen seurassaan, kunnes hän matkusti.
He menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa, joista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon enemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja kokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä hän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian suurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.
Siinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja koruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla koristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita, joissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset määrät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen luullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään ulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin tyttäreksi.
Ja vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja nähtyään jos jonkinlaista tavaraa.
— En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. — Tahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.
Niinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä nukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla oli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia nukkeja.
Käveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä pienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja huudahti:
— Isä! Tuossa on Emily!