— Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.
Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.
— Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. — Tässä paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut. Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky — äkillinen valonvälähdys lisäsi hehkua hänen silmissään — Becky on viereisen kopin vanki.
Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.
— Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä innostui että pelästyi.
— Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. — Saanko minä hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia ystäviä kuin koskaan ennen.
— Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. — Vastoinkäymiset koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.
TAASKIN LOTTIE
Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut — minkä vuoksi hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan ja itse saanut opetella läksyjä.
Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut näytteillä.