— Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä, suurisilmäisiä kasvoja.
— En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. — Luulen, että sinä voit elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että olisimme ystäviä taas.
— Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin kävisi. Kenties — Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti — ne ovat minua kohdanneet juuri sen vuoksi.
— Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.
— En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. — Mutta otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä huomaakaan.
Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:
— Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli myös ympärilleen.
— Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän vastasi. — Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.
Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.
— Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!