Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen, vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.
— Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi. — Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.
Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset itkusta.
— Tiedän, että tulee ikävyyksiä — jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. — Mutta en välitä siitä — en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?
Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen. Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä". Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt tarkoittavan viime viikkoina.
— Minä pidän sinusta, vastasi Saara. — Mutta ajattelin — sillä kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.
Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.
— Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. — Sinä et tahtonut puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan toisenlainen, kun minä tulin takaisin.
Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.
— Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.