Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes tervehtineet.
— Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.
Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta. Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli Ermengardea uteliaasti.
— Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.
— En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.
— Kyllä sinä itket, väitti Jessie. — Nenääsi pitkin vieri juuri suuri kyynel.
— Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä välittää.
Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa siihen.
Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata, ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.
— Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on sytyttänyt kynttilän.