— Niin olen, sanoi Saara punastuen.
Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.
— Voi! hän änkytti. — Kuinka — kuinka sinä jaksat?
— En tiedä, vastasi Saara. — Entä sinä itse?
— Minä olen — minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. — O — oletko sinä — hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.
Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras poistua hänen luotaan.
— Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. — Luuletko, että olen hyvin onnellinen?
Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.
Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää sitä typerämpi hän oli.
— Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. — Hän ei tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele minua.