Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.
Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky — juuri Becky. Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.
Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan hukkana.
Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.
Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle, että oli parasta jättää sureva rauhaan.
Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.
Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi. Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.
Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran, Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen, pieneksi käyneeseen pukuun.
Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon näköiseksi — hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta mitään:
— Kas Saara! Sinäkö se olet?