Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.
Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja asettaa kaikki paikoilleen.
Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen, kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.
— Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän tuumi itseksensä. — Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee samanlainen kuin Becky parka.
Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä, jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.
— En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. — Tytöt kuuntelevat mielellään toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi minulta odottaa.
Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.
— Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. — Häntä on surkea katsella. Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta mitään on sietämätön — aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.
Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja, teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi, hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella. Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli.
— Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren. — Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.