Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot. Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.
Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään ollut aavistanut.
— Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan, — että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan. Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.
Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet aina uskomaan kertomuksiansa.
— Katso, Saara taas aloitti, — lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään.
— Voi Saara! huudahti Lottie, — minä asuisin mielelläni täällä.
Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova, ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois, sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut jättäen heidät yksinäisyyteen.
— Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin paikka maailmassa.
Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.
— Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. — Ota se ja mene kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.