— Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne, kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä uskalla katsoa sitä?
Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.
Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen lattiassa olevan reiän eteen.
— Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.
— Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen kaltainen. Pidä nyt varasi!
Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman palasen se tietenkin vei kotiinsa.
— Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.
Ermengarde rupesi nauramaan.
— Voi Saara! Sinä olet merkillinen — mutta sinä olet niin hyvä ja hauska!
Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin, että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin juhlallisesti: