INTIALAINEN HERRA
Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.
Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.
Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset, hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi, jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.
Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.
Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti, hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso, punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.
Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency; pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica Eustacia ja Claude Harold Hector.
Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se oikeastaan ollut sellaista.
Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin, ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska. Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet vaatteensa — niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.
Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista, jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat voineet antaa heille joululahjoja — lapsista, jotka olivat ohkaisissa ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä, joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi hankkia tytölle hyvät olot.