Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.
Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt, että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen, iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:
— Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon antaa sen sinulle.
Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.
— Ei! Ei! hän sanoi. — Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä vastaan.
Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä, ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet) ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.
Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.
— Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. — Voit ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.
Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa; siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.
— Kiitoksia, hän sopersi, — sinä olet oikein kiltti ja herttainen poika.