Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.
"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti keskenään.
— Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana. — Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä, ettei hän ollut kerjäläinen.
— Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. — Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.
— Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi, jolleivät he ole sellaisia.
— Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta rauhallisena. — Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein kiltti ja herttainen pieni poika.
Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.
— Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet. — Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" — "kiitos, hyvä herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.
Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä "iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin takkavalkean ääressä.
— Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet. Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.