Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.
Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa. Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi — niin kuin myös hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa, jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen, ja se teki hänelle hyvää.
Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään muruja, joita hän niille jakeli.
Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.
Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon. Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna, ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.
— Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, — minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku palvelijoista.
Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja huonekaluja.
— Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. — Se on todellakin vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä pää.
Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.
— Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. — He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan päätä.