Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.
— Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. — En tiedä, onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa. Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.
Saara naurahti.
— En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.
— Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. — Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.
Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.
Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja lääkäri meni sisään — tietenkin katsomaan sairasta herraa.
RAM DASS
Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä, häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.
Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.