Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos. Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä, jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi, tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.
Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista helpompi päästä pakoon ullakolle.
Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä, näyttivät aivan mustilta sitä vasten.
— Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä itsekseen. — Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin outoa.
Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli auringonlaskua niin kuin hänkin.
Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo, valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.
— Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen rintaansa vasten.
Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa. Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä nähtävästi huvitti miestä.
Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.
Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo — lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties herraraukka oli siihen kiintynyt.