Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija. Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.
— Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.
— Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.
— Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle, ikään kuin se pelkäisi.
Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään. Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi, mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.
Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.
Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista ajatella, että hän — asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli parjannut niin pahasti — oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä eikä koskaan voinut uudistua.
Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi, minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin. Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita, mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi palvelijattarelta.
Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia miettien sitä.
Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa punoittamaan ja silmänsä säteilemään… Hän oikaisi pienen laihan ruumiinsa ja kohotti päätään. — Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen, voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette, kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.