Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:
— Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta. Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen, epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä parempaa.
Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille, jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.
— Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.
Ja kun palvelijat — jäljitellen emäntäänsä — olivat röyhkeitä ja komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät ihmetellen tuijottamaan häneen.
SEINÄN TOISELLA PUOLEN
Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.
— Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. — En tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.
— Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti, — ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet! Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina: "Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.
Saara nauroi: