— Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia, vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.
Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta, mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa. Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat — niin kuin hän luuli — nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä olivat johtuneet kaivosyrityksistä.
— Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. — Hän oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.
Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan. Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut kuulla.
Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.
— Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?
Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.
— Häntä on sääli, sanoi Janet, — ja hän sanoo, että me olemme hänelle hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.
Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi, milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä Ram Dass isäntänsä luo.
Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle "pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla. Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen — sen paljaan lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja kovan, kapean vuoteen.