— Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan tämän kuvauksen, — kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka suurimmaksi osaksi — eivät ole omiani.
— Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, — kuta pikemmin herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.
Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.
— Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, — luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi — lapsi, jota varmaan en koskaan voi olla ajattelematta — olisi — voinut joutua sellaiseen asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?
Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.
— Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, — hän näyttää joutuneen ihmisten luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he olivat hyvin varakkaita venäläisiä.
— Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet, huudahti herra Carrisford.
Herra Carmichael kohautti olkapäitään.
— Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille paljaille.
— Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.