— Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä? Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon — minä — Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!
— Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.
— En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän myttyyn — soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet ja hänen lapsensa.
Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.
— Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?
Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.
— Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.
— Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!
— Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen. Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli ikään kuin sumun peitossa.
Hän vaikeni vieden käden otsalleen.