— Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, — kun koetan muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?
— Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut hänen oikeaa nimeänsäkään.
— Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä "pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen — unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.
— No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. — Kyllä me löydämme hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä. Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.
— Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot. Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen hänestä unta… ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa. Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?
Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:
— En, en oikein.
— Hän sanoo aina: "Tom, veliseni — Tom, missä on 'pikku emäntäni'?" Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. — Minun täytyy osata vastata hänelle — minun täytyy! hän toisti. — Auta minua löytämään hänet. Auta minua!
"KANSAN LAPSI"
Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua. Kaikkialla oli likaa — tahmeaa Lontoon likaa — kaikkialla usvaa ja vihmasadetta.