— Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.
Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki jotakin, joka sai hänet pysähtymään.
Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi — pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle painuneet nälkäiset silmät.
Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.
— Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä nälkäisempi kuin minä.
"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen "mennä eteenpäin".
Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen puoleensa.
— Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.
— Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. — Nälkähän minun juuri onkin.
— Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.