— En ole syönyt päivällistä — vielä käheämmin ja yhä väistyen. — Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.
— Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.
— En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen kerjännyt kerjäämistäni.
Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:
— Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
— Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.
— Anteeksi, kysyi Saara, — oletteko kadottanut hopearahan — neljä pennyä?
Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.
Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa — hänen totisia pieniä kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.
— En, en suinkaan, hän vastasi. — Oletko sinä löytänyt sen?