— Olen, myönsi Saara. — Tuolta katuloasta.
— Pidä se sitten, sanoi nainen. — Se on kenties ollut siinä jo viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä koskaan saa selvää.
— Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.
— Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.
— Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan vehnäpyöryköitä.
— Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn kappale.
Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän pani kuusi.
— Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. — Minulla on vain neljä pennyä.
— Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. — Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?
Saaran silmät kostuivat.