— Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, — en luule sinun aavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.
Seuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana aamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että herrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten hän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran menot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti saada kaikki mitä hän halusi.
— Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista, jota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.
Sitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.
Saara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen takistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.
— Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni hyväillen hänen hiuksiaan.
— En, vastasi Saara. — Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet sydämessäni.
Ja he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet erota.
Kun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien varassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät kadunkulmaukseen.
Emily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.