— Hyvästi!
Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen katseensa Saaraan — merkillisen, ikävöivän katseensa — kadun lapsi kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.
Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.
— No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.
— Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.
— Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.
Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.
— Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen uunissa räiskyvää tulta. — Ja kuule — kun sinun on vaikea saada leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle leipää tuon tytön vuoksi!
* * * * *
Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli. Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä ja nojasivat häneen.