Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää, että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra Montmorency.
Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.
— Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. — Matkalaukku on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä, vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.
Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.
— Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. — Onko siellä kaikkialla jäätä?
— Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. — Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.
— Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.
Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.
Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.
— Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, — se pieni tyttö, jota hän matkustaa etsimään?