EPÄLUULOISUUDESTA.

Epäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa, joka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin pontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa ystävät ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat tyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet epäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä päästä eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin ja lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on esimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää. Vaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa vallan paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa mielensä epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan asianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se useimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa johtamaan ihmistä luulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten tulisi etsiä parannusta luulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä koettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko he, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö kullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia itselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta vastaan on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on tosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen mukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut pahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen mielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat sellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja lietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen metsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota epäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta selvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle henkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta niin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on alhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn, ei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: "saspetto licentiafede",[1] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi keskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi virittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.

[1] "Epäluulo on luottamuksen matkapassi."

IHMISTEN LUONTEISTA.

Luonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin, mutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa väkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän tunkeilevaksi ja nenäkkääksi; mutta ainoastaan tottumus voi muuttaa luonnetta ja asettua itse sen tilalle. Elköön se, joka mielii voittaa luonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin siinä suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat epäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein. Mutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin uimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on pitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman epäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät paksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa sen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä, missä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy pyrkiä asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään mieltään erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla on tapana luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee jonkun nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne menettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn ja vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua kerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa lujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan "Rakkauden lääke": "Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se, joka murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa murehtimasta." Eikä liioin ole epäonnistunut vanhojen roomalaisten ohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan niinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi — nim. niin ymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen. Elköön kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan pidettäköön pieni väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan. Mutta elköön liiaksi luotettako sellaiseen luonteen suhteen saavutettuun voittoon, sillä luonne saattaa uinua kätkössään pitkät ajat herätäkseen uudestaan sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa, kuten Aesopon neitonen, joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan näköisenä istui pöydän päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi elköön sellaisia tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin edullista asettaa liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos mieli saavuttaa mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen todellinen luonne tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä elämässä, sillä siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule kysymykseen; mielen ollessa kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee ihmisen irti niistä ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin harkitusti noudattaa; sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien asioitten ja kokemusten kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus jättää hänet oman onnensa nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin harrastuksiin, säätäköön kukin — olkoonpa hän sitte miten päättäväinen tahansa — määrätunnit sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista sellaisiin harrastuksiin nähden, joihin hänellä on luontaisia taipumuksia, sillä hänen ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein kuin muut toimet sen sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin kasveihin tai rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon edellisiä ja hävitettäköön jälkimmäisiä.

TOTTUMUKSESTA JA KASVATUKSESTA.

Ihmisten ajatukset suuressa määrässä muodostuvat heidän mielihalujensa ja taipumustensa mukaisiksi;[1] heidän keskustelunsa ja lausuntonsa muodostuvat heidän oppinsa ja omaksumiensa mielipiteitten mukaan; mutta heidän tekonsa määrää tottumus. Niinpä Machiavelli sattuvasti lausuu, että ei ole luottamista luonteen lujuuteen tai ponnahteleviin ja rohkeihin sanoihin, jollei tottumus niitä vahvistaja takaa. Hän arvelee, että uhkarohkeaa salaliittoa toimeenpantaessa ei ole koko painoa pantava toimeenpanijaksi valittavan henkilön luonteen hurjuuteen tai päättäväisyyteen ja tarmokkuuteen, vaan on valittava sellainen mies, jonka käsiä veri on ennenkin punannut. Ja vaikka Machiavelli ei tiennytkään mitään pappi Clementista, Ravillacista,[2] Jaureguy'ista[3] tai Baltazar Gerardista,[4] pitää hänen sääntönsä vieläkin paikkansa, ettei nimittäin luonne eivätkä vakuutukset ole läheskään niin vaikuttavia tekijöitä kuin tottumus. Ainoastaan uskonraivo voi tehdä vereen tottumattomalle ihmiselle mahdolliseksi kylmäverisen murhaamisen; muussa tapauksessa tottumus voittaa kaikki muut vaikuttimet yksin veritöihinkin nähden. Kaikilla muilla elämänaloilla tottumuksen kaikkivalta on kauttaaltaan huomattavana. Ihmiset vakuuttavat, panevat vastalauseita, valallaan vahvistavat ja kunniansa kautta lupaavat ja sitte kuitenkin menettelevät aivan samoin kuin ennenkin, ikäänkuin jos he olisivat hengettömiä kuvia tai koneita, joiden ainoana liikuntovoimana on tottumus. Tottumus voipi muodostua vallitsevaksi mahdiksi, oikeaksi tyrannuudeksi ihmisten keskuudessa. Uskovaiset hindut voivat tyynesti asettua pitkäkseen roviolle ja uhrata itsensä liekeissä. Eikä sillä hyvä, heidän vaimonsa usein vaativat, että heidän on sallittava uhrata itsensä miestensä kanssa. Spartan nuorukaiset vanhoina aikoina kilvan pyrkivät uhrattaviksi Dianan alttarilla, kestäen koetuksen värähtämättä. Minä muistan, miten Elisabetin hallituskauden alkuaikoina eräs irlantilainen kapinoitsija, joka oli tuomittu kuolemaan, anoi hallitukselta, että hänet hirtettäisiin pajunraipalla eikä nuoralla, sentähden että niin oli tehty entisille kapinallisille. Venäjällä on munkkeja, jotka voivat istua vesiastiassa kokonaisen yön, kunnes jäätyvät lujasti kiinni. Ja paljo voisi luetella esimerkkejä tottumuksen voimasta sekä ruumiiseen että mieleen nähden. Niin että koska tottumus kerran on valtavin tekijä ihmisen elämässä, pyrkikööt ihmiset kaikin mokomin omaamaan hyviä tottumuksia. Ja epäilemättä on paras hankkia sellaista tottumusta mahdollisimman nuorella ijällä. Tätä me nimitämme kasvatukseksi, joka sellaisenaan ei ole muuta kuin aikaista totuttelemista. Niinpä me tiedämme, että kieli on taipuvaisempi tulkitsemaan erilaisia ääniä ja sointuja ja jäsenet ovat notkeammat tekemään kaikellaisia liikkeitä nuorempana kuin myöhemmällä ijällä. Mutta jos tottumuksen voima on suuri yksinkertaisena, erillään ollen, niin on se sitäkin suurempi yhteissuuntaisissa, yhteiskunnallisissa ilmenemismuodoissaan; sillä toisten esimerkki opettaa, seurapiiri elähyttää, kilpailu kannustaa, kunnia ja kuuluisuus kohottaa. Ja juuri näissä suhteissa tottumuksen voima nousee ylimmilleen. Niinpä onkin hyveiden juurruttaminen ihmisluonteeseen todellisten seurapiirien korkein tehtävä, jota vastoin yhteiskunta ja hyvin järjestetty valtio kyllä edistää jo ennestään ihmisluonteessa tavattavia hyviä avuja, mutta niiden kylväminen siltä jää tekemättä.

[1] Eräs sananlasku kuuluu: "Haluaminen on ajatuksen isä."

[2] Hän murhasi Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen v. 1610.

[3] Teki murhayrityksen Orangen prinssiä Wilhelmiä vastaan v. 1582, jonka päästä Espanjan Filip II oli luvannut palkinnon hänen protestanttisten mielipiteittensä vuoksi.