Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun.
— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet silmissä:
— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä on kaunis tulevaisuus edessänne.
Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla. Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä soivat kirkonkellot.
Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä. Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele, yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea. Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan takasivulla oli omistus: »Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme ihanimmasta päivästä»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen, pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.
— … Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena…
Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään Loïsa Puget'n uusista romansseista: Kun sa palaat luoksein.
Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:
— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään häiritä itseänne.
— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.