— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä, päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua. Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja juomaan lasinsa terveydekseni…
Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla moisesta veljestä!
Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa pienestä tytöstä… Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on kohdannut Rogerin… Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko pensione oli huvimatkalla Paussa… Silloin ajoi Roger vaunuissa ja hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän oli!… »Suuri vaaleanpunainen hattu… Hän nojasi huolettomasti vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä oli lohenkarvaisia pilkkuja… Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria… jos tämä sairastuisi…
… Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat heitä… Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän säkeitään… Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille. Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön, joka on niinkuin Laura… Ei, ei niinkuin Laura!… Niinkuin minä? Ei, sillä hänhän on tummaverinen… Metsässä valaisee neekeri heille lyhdyllään tietä, niinkuin Paul ja Virginiassa… Aamulla heidät vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna ruusupensaan yli… Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja…
Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille.
He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat helteessä teränsä alas.
— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.
Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois. Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä. Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille. Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee:
Franz de la Mirandière'lle
hänen hääpäivänään.
Kun merta sinihohtavaista myöden
Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden.
Päin päivänrantaa, maata oranssein,
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!