— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse… Ellen häiritse…
— Ei suinkaan, ei suinkaan… Teidän täytyy jäädä meille. Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne… Olette meillä yötä ja aamulla lähdemme yhdessä metsästämään… Huoneessanne on oleva Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi samalla tuoda koirat linnaan.
Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin lehtokujia.
Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan. Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen… Varmaankin siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.
— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei runo ollut siinä kokonaisuudessaan.
— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin helposti…
— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.
— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.
— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.
— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan muotoon puettuja kauniita ajatuksia.