Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan, ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo vainuten ilmaan.
Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.
Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista, vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten. Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla, häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään, vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.
Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi, jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös mäenrinnettä.
— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, suljetun huvilan luo; me tulemme kohta jälestä, Roger ja minä.
— … Suljettu huvila, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure asui?… On varmasti… Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla! Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.
Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.
Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon: siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on lahonnut puupenkki.
Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain kaukana kuin olisivat ne taivaassa.
Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen on kiellettyä.