… Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta; kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen, viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä…
… Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän saikaan kärsiä… Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula. Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.
Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana, kaukana… Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?…
Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.
… Laure piti linnuista… Hän soitti kitaraa… Kuka hänelle antoi opiumia?
Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista käyttää kaivoa… Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa… Korvo on raskas… Kas niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta…
— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!
Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.
— Eikö teidän isänne olekaan täällä?… Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä hän on lähtenyt seuraamaan koiria!… Te ette millään ehdolla jaa juoda sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?
— Kiitos, herra Roger… Kiitos… Minä juon ainoastaan vettä… En pidä viinistä… En juo koskaan viiniä.