Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.
— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?
— En todellakaan… Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja kylmillään… Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?
— Minusta… Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin,
Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin…
— Kuka on Almaïde de Fleureuil?
— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät koulusta…
— Ja mistä te kirjoittaisitte?
— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista kukista… On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet… niinkuin kukat tässä puutarhassa… Ihmisistä, jotka asuivat täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin kukkasilleen… kun oli viileä… Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit… Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte… Minä voisin itkeä sentähden… Kas, nämä kukat olen poiminut teille… Te saatte ne…
Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.
Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle: