— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon näistä kukista ja lähetän sen teille … äitinne välityksellä…
Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen… Hän kääntyy Claraan päin; tämä on kätkenyt kasvonsa käsiinsä… Hän luulee aluksi että tyttö nauraa. Hän vetää pois toisen käsistä… Ja silloin hän näkee että tyttö itkee, itkee oikein nyyhkyttämällä… Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria vesikarpaloita.
Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:
— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?
Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa.
Hänen hattunsa on pudonnut maahan.
Roger ottaa sen liikutettuna ylös.
— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha olla…
Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.
* * * * *
Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee myöskin.